Kirjapiiri, 30.1.2024
Lumikadun kertoja, kirjoittaja Katja Kaukonen
’ Toisinaan on pakko istua alas ja syödä kourallinen kirsikoita, keskittyä siihen, miltä ne maistuvat, ja unohtaa maan kamaralle valuva veri’. Tämän kirjan aikana tuli aika useita ’kirsikan maisteluja’. Aihe oli mahdoton sulattaa nopeasti. Jossain vaiheessa päätin lukea 10 sivua kerrallaan ja vastapainoksi jotain kaunista ja kepeää – tai murhia dekkareina, jotta sain silmiini nousevat kuvat haihtumaan.
Kirja kertoo Lumikadun asukkaista toisen maailmansodan aikana, saksalaisten vallattua Puolan. Lumikadulle saapuu kertoja, jolla ei ollut lupaa puuttua tapahtumien kulkuun eikä pelastaa ketään, tehtävänä oli vain raportoida. Hänen suojattinaan oli orpo nuori nainen, Lilka. Kertoja tuli talon talonmieheksi, jota alettiin kutsua Bajekiksi, tarinoiden kertojaksi. Kuka tai mikä taho hänelle tehtävän antoi, sitä ei kerrottu. Oliko kyseessä Jumalan lähettiläs vai jokin puolue, valtio tms. jäi varsin epäselväksi.
Teräväkatseisesti kirjailija kertoo yhteisön tasolla tapahtuvat muutokset ajattelussa – kuinka lopulta juutalaisissa oli jotakin vikaa ja hyvä että vietiin. Samalla vietiin toki ihan naapureitakin – järkytys oli ensimmäisellä kerralla käsinkosketeltava, kunnes siitä tuli vain nopea sulkeutuminen omaan yhteisöön ja uusiin asukkaisiin, jotka hetkessä valtasivat tyhjiksi jääneet tilat. Juutalaisten tyhjistä kodeista vietiin kaikki käyttökelpoinen, ruoka oli aina jättipotti.
Yksilön tasolla taas alkaa pikkuhiljaa taistelu elämästä: ruoka on loppu, saksalaisten luomat aina vain kireämmät rajoitukset (Herrenvolk tuhosi alemmat pikkuhiljaa) ahdistavat puolalaiset asuntoihinsa, toivo alkaa pikkuhiljaa jo hiipua, elämästä katoaa värit, seotaan ja jäädään kiinni. Vain aniharva jaksaa vielä pitää toivoa yllä ja unelmoida ruuasta ja vapaasta elämästä.
Yhtäkkiä Bajek osasi suomea (hummani hei…), kertoi tarinankin Suomesta. Ei hän ilmeisesti suomalainen ollut, mutta kylläkin joku tehtävä oli selvästi ollut Suomessa.
Loppujen lopuksi kaikki päättyy, miten kenenkin kohdalla. Laivaan ja pois pääsee vain kertoja ja pikku-Pawel, kunnes torpedo tuhoaa senkin toivon. Paitsi: ’Tähän pitäisi tarinan oikeastaan loppua, sillä todellisuudessa epäonnisella ei olisi juurikaan muuta odotettavaa kuin kuolema. Kirjoittaja alkoi kuitenkin tuntea sääliä ja antoi hänelle melko epätodennäköisen epilogin’. Onko siis Uniluoto tässä elämässä vai tuonpuoleisessa? Se pitää jokaisen lukijan päättää itse – minun tarinassani epätodennäköinen on tietenkin totta.
Kaunis teksti, toteava kerronta ilman selityksiä ja aihe oli ehkä liian ajankohtainen ja ahdistava. Toisaalta kirjapiiriläisistä yksi oli jättänyt kesken, toinen saanut lopulta luettua, mutta ei löytänyt kosketuspintaa. Enemmänkin kirja herätti meissä hämmennystä. Totesimme yhteen ääneen, ettei olisi tullut itse valittua tätä kirjaa lukemiseksi, mutta tätä on kirjapiiri – luetaan kirja kuin kirja, uteliaana, miksi joku on tätä ehdottanut.
Pia